Taloutta suunnitelmallisesti

Valtuuston hyväksymä Oulun kaupungin talousarvio vuodelle 2022 on nyt nuijittu voimaan ja avaan vähän sen tekemisen prosessia. Kaupunginhallitukselle esitellään talouden madonlukuja kuukausittain. Hyvin pian valtuustokauden alkamisen jälkeen syyskuussa hallituksessa tunnusteltiin poliittista tahtotilaa mahdollisiin talouden muutoksiin, kuten esimerkiksi veronkorotuksiin. Tämän jälkeen kaupunginjohtaja toi julkisuuteen talousarvion. Tässä vaiheessa puolueilla oli muutamia päiviä aikaa tehdä siihen kirjallisia muutosesityksiä, ponsia, joihin virkamiehet vastasivat eri tavoin. Innokkaana uutena valtuutettuna tein useita muutosehdotuksia, joita sitten ehdotettiin, kannatettiin ja perusteltiin hallituksen talousarvioseminaarissa. Tässä vaiheessa otettiin vastaan myös uusia ehdotuksia, jotka lähtivät taas virkamiesten käsittelyyn seuraavaa kokousta varten. 

Erityisen puolustuspuheen Perussuomalaisten aloitteista kaupunginhallituksen kokouksessa pidin kohdassa, joka muiden puolueiden silmin on kova kannanotto, mutta omasta mielestäni tärkeä linjapäätös, eli humanitaarisen maahanmuuton lopettaminen. Se meni näin: 

"Tiedän että tämä on tyly ehdotus. Lääkärinä ajattelen aina, että yksilöä pitää auttaa ja toivon jokaiselle maailman ihmiselle hyvää elämää. Tutkijana tiedän, että asioita pitää katsoa kauempaa. Päättäjänä taas tulee olla rehellinen kuntalaisten etujen osalta. Maapallon väestö on kasvanut 100 vuodessa yhdestä miljardista 7,8 miljardiin ja 2030 se on 9,7 miljardia. Tosiasia on, että humanitaarinen maahanmuutto ei tule ratkaisemaan ongelmia lainkaan, vaan heikentää pitkällä tähtäimellä länsimaiden kykyä ratkaista niitä, koska julkinen talous heikkenee. Huonosti sopeutuvat maahanmuuttoyhteisöt tuovat myös ristiriitoja meidän viime vuosikymmenet aika yhtenäiseen yhteiskuntaamme. Olen ollut siinä käsityksessä, että päättäjien tulisi vastata meidän hallintaan luovutettujen verorahojen käytöstä vastuullisesti ja tässä aiheessa tämä ei toteudu. 

Maahan muuttavan tulee sopeutua meidän lakeihimme ja ihmisoikeuksiimme ja aktiivisesti pyrkiä elättämään itsensä ja tätä meidän tulee myös pystyä vaatimaan. Niin kauan kun tätä ei voida luvata eikä kotouttamisessa saada toivottuja, mittaustuloksiin perustuvia kriteerit täyttäviä tuloksia, ihmisiä ei kannata meille tuoda. Tiedän että tämä ei ratkaise humanitaarista hätää maailmassa ja hyväksyn sen, niin kuin meidän kaikkien täytyy." 

Välihuudoksi kuultu "en ole samaa mieltä" on ymmärrettävä, mutta kertoo päätöksenteon heikkouksista: päätöksiä tehdään enemmän tunteella, kuin talous- ja yhteiskuntavastuuta kantaen. Väitteet siitä että rikkoisimme kansainvälisiä sopimuksia otamme tietysti vakavasti, mutta jos muutosta ei vaadita, sitä ei koskaan tapahdu ja tuhoisa kierre jatkuu. Maailmanparantamista ei voida tehdä loputtomiin meidän verorahoillamme, ainakaan jos omat vanhuksemme ja nuoremme jäävät ilman tarvitsemaansa hoitoa ja hoivaa. Kotoutumista yhteiskuntaamme tulee pystyä vaatimaan, vaikka se on tunnetasolla vaikeaa. Emme olettaneet, että ehdotus menee läpi tässä talousarviossa, mutta toivomme että järki lisääntyy myös muissa valtuustoryhmissä ja jonain vuonna näin vielä päätetään. Esimerkiksi esitystämme "kotouttamisohjelman tavoitteeksi Suomessa käytettävän kielen oppiminen" kannatti jo kolmetoista valtuutettua muistakin ryhmistä. Kotouttamisohjelman tavoitteiden puuttumisesta olen kirjoittanut jo aiemmin (Saat sitä mitä mittaat). 

Myös muita asioita käsiteltiin talousarviokeskustelussa. Aina palvelun parantaminen ei vaadi lisärahoitusta. Osalle valtuustoryhmistä tuottaa vaikeutta ymmärtää, että työn tehostaminen ja kustannusten laskeminen ei ole välttämättä pois henkilöstöltä tai työhyvinvoinnista. Tuottava ja sujuva työ tuo työhyvinvointia verrattuna sujumattomiin ja toimimattomiin prosesseihin, joissa vaikkapa mielenterveysasiakasta tai terveyskeskuksessa asioivaa pyöritetään ajantappomenetelmillä, tietojärjestelmät toimivat huonosti tai kotihoidon toiminnanohjaus antaa epärealistisia aikoja siirtymiseen asiakkaan luota toisen luo. Eivät työntekijät pääasiassa nauti tällaisista tilanteista, joista he saavat myös huonoa palautetta. Sosiaalityöntekijä kokee työssä onnistumisen tunteita siitä, kun asiakkaan asia etenee ja tämän voimavarat paranevat. Työntekijälle helpointa olisi, kun hänellä olisi useimpiin tilanteesiin selvät sävelet ja hän voisi kertoa nämä asiakkaalle, eli toiminnan prosessit olisivat kunnossa. Tällöin säästyy kaikkien aikaa ja hermoja ja pystytään hoitamaan useampia asiakkaita hyvin. 

Myös markkinoiden hyödyntäminen on mahdollista korvaamaan verorahoilla tuotettua toimintaa. Esitimme leikkauksia teatterin budjettiin, koska alijäämäinen budjetti täytyy aina kattaa jotenkin, joko syömällä aiempina vuosina syntynyttä ylijäämää tai ottamalla lisää velkaa. 

 Kaupunginteatteri on iso taiteellinen keskittymä, jossa työ on hyvin intensiivistä ja vaativaa. Työntekijät työskentelevät 6 päivänä viikossa ja pitävät pidemmän tauon kesäisin. Olemme tottuneet siihen, että toiminta rahoitetaan pääosin verovaroin ja avustuksin. Lipputulojen merkitys on kohtalaisen vähäinen. On toki hyvä, että myös paljon veroja maksavat saavat vastinetta verorahoilleen, mutta teatterilla olisi muutakin kaupallista potentiaalia, jota toivoisimme tarkasteltavan. Tilat ovat hyvin erikoiset ja niille olisi todennäköisesti vuokramarkkinoita kesäaikaan ja teatterin vapaapäivinä. Kaupunkilaiset ja turistit olisivat todennäköisesti kiinnostuneita ja valmiita maksamaan kiertokäynneistä teatterin yleisöltä suljetuissa tiloissa, seuraamaan teatterin harjoituksia maksusta ja samalla myös teatterin ravintolan liikevaihto voisi kasvaa. Ala-aulassa voitaisiin pitää myymälää, josta voisi ostaa esitysten teemoihin liittyvää taidetta, julisteita, vanhoja rooliasuja, joita ei voida hyödyntää uudelleen, markkina olisi varmasti rajaton ja voisi parhaimmillaan työllistää myös oululaisia käsitaidetyöläisiä tilausten merkeissä. Esityksen teemaan sopivat villasukat menisivät todennäköisesti kaupaksi kohtuulliseen hintaan. Olisi tärkeää ideoida uusia tapoja saada kassavirtaa näihin instituutioihin. Vanhustenhoidossa tai varhaiskasvatusmaailmassa näitä tulovirtoja on jo huomattavasti vaikeampi keksiä.

Oulussa jokaista kuntalaista kohden on noin 3900 euron velkapotti. Velan kasvu on merkittävä uhka erityisesti korkojen noustessa. Merkittäviä investointeja on pakko tehdä lähivuosina. Niitä eivät ole vaikkapa kaupunkipyörät, jotka hoituisivat markkinaehtoisesti, jos niille löytyisi taloudellisesti kannattava käyttöpotentiaali. Matkailun lisääjänä pyörien merkitystä on mahdotonta arvioida, mutta Oulun pyöräilykausi on verrattain lyhyt keliolosuhteiden vuoksi ja toiminnan kannattavuus on hyvin epävarmaa, kuten on ollut myös muissa kaupungeissa.

Kestävä talous on edellytys julkisten palveluiden järjestämiselle myös tulevaisuudessa ja menot täytyy saada vastaamaan tuloja jossain vaiheessa. Tämä on realiteetti, jota emme saisi talousarviokeskustelussa unohtaa.